Terkkuja Repovedeltä!
Käynnistettiin tämän kesän retkeily- ja reissukausi lähtemällä pienelle patikointireissulle
Repoveden kansallispuistoon. Pikkuisen olikin jo ollut ikävä noita mahtavia maisemia, kun edellisestä käynnistä oli jo kulunut aikaa.
Me patikoitiin 5 kilometrin mittainen ketunlenkki, joka olikin juuri sopivan mittainen meille. Reitti kulkee sen verran vaihtelevassa maastossa ettei kukaan kerinnyt tylsistyä ja jopa kohta kolmevuotiaskin jaksoi kulkea koko matkan. Vähän mietittiin miehen kanssa, että onkohan 5 km liian pitkä matka lapsille, mutta kertaakaan ei kukaan lapsukaisista valittanut ettei enää jaksa kävellä. Päin vastoin, isoimmat alkoivat loppumetreillä kysellä, että mihin mennään seuraavaksi retkelle. Pienin viihtyi koko matkan mainiosti kantorinkassa.
Nyt vien teidätkin pienelle kuvamatkalle Repoveden upeisiin maisemiin.
Niin kuin tuossa yllä jo mainitsinkin reitti on tosi vaihteleva ja monenmoisia elämyksiä mahtui matkalle. Ensimmäisen puolikilometrisen jälkeen pääsee ylittämään kymmenen metrin korkeudella roikkuvan riippusillan. Onhan se joka kerta oma elämys kävellä heiluvaa siltaa pitkin, vaikka tälläisenä korkeanpaikankammoisena yrittääkin selvitä ylitykset aina mahdollisimman nopeasti ;)
Seuraavan metsäetapin jälkeen pääsee kokeilemaan miten portaiden nousu onnistuu.
Nimittäin reitti kulkee tuon vasemman puoleisen kuvan korkean kallion, Katajavuoren, huipulle.
Kallio kohoaa melkein pystysuorana ylös, joten ilman rappusia sinne ei pääse.
Huipulta avautuu henkeäsalpaavan upeat maisemat.
Tuolla onkin kiva hetkenaikaa istahtaa ja huilata. Ja syödä vaikka vähän evästä.
Juuri edellisenä päivänä kaksi isointa lasta pyysivät, että lähdetään kesällä käymään eläintarhassa,
kun he haluaisivat nähdä käärmeen. Vähän ennen nuotiopaikkaa polulla lekottelikin rantakäärme ja kylläpä oli lapsista jännää nähdä käärme metsässä.
Reitin varrella on kaksi nuotiopaikkaa.
Toinen on reitin puolessa välissä ja siellä me pysähdytiin eväitä syömään.
Pitsasta tulee muuten ihan älyttömän hyvää kun sen paistaa/lämmittää nuotiolla. Näin niinkuin vinkiksi :D
Yksi elämys oli se, kun vesi oli noussut tavallista korkeammalle ja polku oli kirjaimellisesti veden valtaama. Ei sentään tarvinnut kenkiä riisua ja kahlata jääkylmässä vedessä, vaan tuota puunrunkoa pitkin, kalliosta kiinnipitäen päästiin kuivalle maalle. Olihan se lapsista jännää ja vanhin sanoikin sen olleen kaikista paras juttu retkellä.
Tästä kuvasta näette vähän mittasuhteita kallioiden korkeudesta.
Polku kulki aivan rantaa pitkin.
Aivan reitin lopussa pääsimme leikkimään lauttureita kun ylitimme järven käsikäyttöisellä lossilla.
Mies kiskoi järven toisella puolen olevan lautan laituriin meidän muiden ihaillessa kesäistä järvenselkää. Rehkiminen jatkui, kun vielä piti koko perhe kiskoa vastarannalle. Oli kuulemma yllättävän raskasta hommaa. Minä puolestaan tyydyin pitämään jälkikasvun lautan sisällä. Vastarannalle päästyä ei matkaa parkkipaikalle ollutkaan enää kuin kivenheitto.
Oikein oli virkistävä pieni patikkareissu. Itse nautin tälläisillä retkillä eniten kiireettömästä yhdessäolosta. Kävellessä on hyvää aikaa höpötellä yhdessä ja ihastella ympärillä olevaa luontoa. Ja se hiljaisuus mikä metsässä on, on suorastaan terapeuttista. Yllättävää kyllä, harvoin lapsetkaan pitävät kauheaa möykkää metsässä tai sitten ne kovat äänet hukkuvat puiden syliin.
Ajatelkaa nyt on jo kesäkuu! Tottapuhuen minulla on kesäfiilis karkuteillä. Jotenkin tuntuu vielä ihan keväältä. Ehkäpä tämä johtuu yksinomaan ilmoista. Täällä on kyllä ollut ihan hienoja päiviä, mutta kamalan tuulisia ja viileitä. Ei taida olla vielä yhtään t-paitapäivää tänne meille yltänyt, jos nyt on muuallekkaan suomenmaahan. Onneksi kesä on vielä ihan alussa! Mekkokelejä odotellessa muistuttelen teitä vielä
ARVONNASTA!!
