Moikka todella pitkästä aikaa!
Viime postauksesta on niin pitkä aika, että piti oikein itsekin lukaista mitä olin silloin kirjoittanut. Kahdeksan kuukautta voi olla pieni ikuisuus. Meillä on niin tapahtumarikas kahdeksan kuukautta takana, että taas on vaikeuksia miettiä mistä sitä aloittaisi. Oltiin tuolloin viime postauksen aikoihin (helmikuun alussa) todella toiveikkailla mielillä ja odoteltiin milloin vauvamme siirrettäsiin Helsingistä jatkohoitoon "kotisairaalaamme". Vaan eipä kaikki mennytkään niin hyvin kuin silloin luultiin, vaan Helsingin reissu venyikin, kun vauvallemme tuli ongelmia kantasolusiirtoon liittyen ja hän sai vielä hengenvaarallisen infektion. Kolme kertaa pikkuisemme joutui teho-osastolle, lääkärit puistelivat päitänsä, eikä meille annettu mitään toivoa, että pikkuisemme selviää. Mutta niin vaan ihmeitä tapahtuu ja vauvamme toipui jokaisesta tehohoitojaksosta ja lopulta oli sen verran "hyvässä kunnossa", että hänet voitiin siirtää "kotisairaalaamme". Siellä ehdimme olla jonkin aikaa, kunnes tämän hetkinen riesa, korona, nosti kunnolla päätään ja sairaalasta ilmoitettiin, että nyt on sellainen tilanne, että vauva olisi paremmassa turvassa kotona. Ainut ongelma oli, että parilla lapsistamme vuosi vähän nenä ja oli kurkku karhea, joten emme saaneetkaan lupaa mennä kotiin (pienikin infektio tuolloin oli todella vaarallinen vauvalle). Mutta niin ihania ihmisiä mahtuu lähipiiriimme, että saatiin yhden ihanan ihmisen asunto käyttöön, missä minä majailin vauvan kanssa parisen viikkoa ennen kuin saatiin lupa mennä kotiin. Toisaaltaan oli juhlaa olla sairaalasta pois sitten puolen vuoden, toisaaltaan oli tosi raastavaa olla perheen kanssa samassa kaupungissa, muttei saatu tavata toisiamme kuin ulkona turvavälejä noudattaen.
Mies hoiti kotona oman etätyön, koululaisten etäkoulut, kotihommat, pikkuiset... toi minulle ruokaa, kun vauvaa ei saanut viedä mihinkään infektioeristyksen takia. Minä kokkasin perheelle ruokaa, mikä kiikutetiin kotiovelle vauvan kanssa, hoidin vauvaa; huolehdin kuusi kertaa vuorokaudessa menevät lääkkeet, hoidin keskuslaskimokatetrin, otin verinäytteet, yritin saada pikkuistamme syömään... Juhlaa oli, kun pääsimme viimein vauvan kanssa kotiin ja saimme olla yli puolen vuoden jälkeen koko perheellä saman katon alla ♥ Sanoin joskus talvella, että sitten kun pääsemme taas kotiin, en lähde kuukauteen kotoa mihinkään. Koronan takia kuukausi venyi koko kevään ja osittain kesänkin mittaiseksi. Moneen kuukauteen emme päässeet liikkumaan missään muualla kuin sairaalassa kontrolleissa tai hakemassa valmiiksi kerätyt ruokakassit. Mutta me nautittiin siitä, että saatiin olla kotona koko perheen voimin, eikä meillä ollut edes haluja liikkua missään. Kaikki pienikin oli tuolloin vauvalle todella vaarallista, eikä sitä todellakaan halunnut olla itse aiheuttamassa pienelle enempää harmia. Ihaninta oli kuitenkin se, että pikkuisemme alkoi toipumaan hiljalleen todella rankoista hoidoista ♥
Elämä asettui jonkinlaiseen uomaansa kevään aikana. Vauvamme vaativa hoito määritteli arkemme rytmin, mutta se ei haitannut, pääasia, että saatiin olla kotona ja pikkuinen voimistui päivä päivältä. Sitten tulikin yllättäen vastaan asia mitä osasimme kaikkein vähiten juuri silloin odottaa. Meillä oli tarkoitus aloittaa viime syksynä rakennusprojekti, mutta se kaatui kun vauvamme sairastui. Eipä siinä kohtaa enää rahkeet riittänyt edes ajattelemaan rakennusurakkaa. Syksyllä päätimme, että raksahaaveet saavät jäädä jonnekin tulevaisuuteen ja ostamme jossakin vaiheessa valmiin, isomman talon, sillä kotimme oli tuntunut jo pidemmän aikaa auttamattomasti liian pienelle (kolme makkaria -> 9 henkeä). Ainut, että olimme seuranneet jo parin vuoden ajan talomarkkinoita, mutta koko tuona aikana ei ollut tullut yhtään taloa myyntiin mikä olisi meitä kiinnostanut.
Olimme jo "luopuneet toivosta" ja ajattelimme, että alamme syksyn tullen laajentamaan nykyistä kotiamme. Maanantaina oli tarkoitus laittaa rakennuslupapeperit vetämään, mutta nin ihmeellisesti kävi, että perjantai-iltana, kun vielä kurkkasimme talojen myynti-ilmoitukset, niin ruudulle lävähti sellainen talokonaisuus myyntiin mistä oltiin haaveiltu ja juuri sieltä mihin oltiin haaveltu uutta kotia. Kotimme lähti samantien myyntiin ja yhdeksän päivän päästä kotimme oli jo myyty ja me uuden kodin onnellisia omistajia. Kesä kului pakatessa ja viimein elokuussa, juuri ennen koulujen alkua, pääsimme muuttamaan uuteen kotiin ♥ Elämä tuntui ihmeelliseltä, eikä iloa ainakaan vähentänyt se, että saimme nuorimmaisemme tilanteesta myös hyviä uutisia. Pikkuinen toipui juuri niin kuin kuuluikin ♥
Muutto ei kuitenkaan sujunut ilman ongelmia, nimittäin ensimmäisenä iltana löysimme jääkaapin alta vesivahingon. Siitä lähtikin sellainen souvi ja kilpajuoksu käyntiin, että vieläkin meinaa hengästyttää. Onneksi vesivahinko osottautui kohtuu pieneksi, mutta sen verran suureksi kuitenkin, että täällä oli pari viikkoa kuivurit, pieni pätkä seinästä jouduttiin vaihtamaan sekä koko alakkerran lattiat. Haastetta tilanteeseen toi se, että olin itse viimeisillään raskaana (tänään on uuden vauvamme laskettuaika ♥) ja jotenkin ei innostanut ajatus tulla uuden pikkuisen kanssa kotiin keskelle remontti- ja muutokaaosta (ja kun olimme ajatelleet, että kannamme vaan tavarat sisään ja asetumme taloksi ja joskus kun voimavaroja taas enemmän löytyy, niin sitten teemme pintaremppaa...). Mutta niin vaan saatiin viime viikolla tänne uusi lattia, eilen lattialistat, huonekalut paikoilleen ja viimeiset muuttolaatikotkin ehdin juuri purkaa, eikä vauva ole vieläkään syntynyt! Nyt jännätään milloin uusi pikkuisemme mahtaa syntyä ♥
Kohta tulee vuosi siitä kun nuorimmaisemme sairastui leukemiaan. Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut niin paljon asioita, että tälläisenä tavallista, tasaista arkea rakastavana meinaa kyllä aika paljonkin hengästyttää. Tuntuu ihmeelliseltä, että näistä kaikista ollaan kuitenkin jotenkin selvitty! Ja sekin tuntuu ihmeelliseltä miten meillä on ympärillä ollut sellainen tukijoukko, nytkin ollaan saatu niin siivous- kuin muutto- ja remppa-apuakin. Ei ole tarvinnut yksin jaksaa ♥ Mutta siitäkin huolimatta ei haittaisi vaikka seuraavat vuodet olisivat vähän vähemmän tapahtumarikkaita! Tulipa pitkät pätkät tekstiä ja kuitenkin niin paljon jäi kirjoittamatta. Mukava olisi jatkaa blogin pitoa, mutta saapa nähdä miten tämän käy. Olen kyllä miettinyt, että tänne olisi mukava edes tallettaa kuvia käsitöistä sekä leivontareseptejä. Instagramia olen päivittänyt säännöllisesti ja siellä on kuvia myös uudesta kodistamme, sekä remontista!
Nämä villasukat olen neulonut jo yli vuosi sitten tytöille. Nämä oli sellaiset käytä jämät-projektit. Viime talvena tuli jonkin verran myös neulottua sairaalassa ja kesällä yritin tehdä keskeneräisiä käsitöitä valmiiksi eli postausaiheita olisi kyllä varastossa, jos aika vaan antaa myöten ;) Pakailujen lomassa kun löytyi ties mitä keskeneräistä ja ajattelin etten halua tuoda niitä enää keskeneräisinä uuteen kotiin...
Mutta tälläistä tänne!
Vähän jänskättää onkohan täällä enää edes kukaan linjoilla?!? :)
