lauantai 8. helmikuuta 2020

Kuulumisia


Pitkästä aikaa täällä!
Täällä on tapahtunyt niin paljon sitten viime postauksen etten tahdo osata aloittaa.
Nappasin nämä kuvat samoihin aikoihin, kun näpyttelin tuon edellisen postauksen 
ja aloittelin myös kirjoittamaan uutta postausta. En kuitenkaan ikinä saanut postausta 
valmiiksi ja niinpä se jäi julkaisematta. Niin jäi myös hyvän joulun ja uuden vuoden 
toivotukset. Uudenlainen arki on vienyt niin mukanaan ettei millekään ylimääräiselle 
ole ollut aikaa. Eikä kyllä energiaakaan.


Niin mistäköhän aloittaisin... Edellisen postauksen aikoihin vauvan leukemian 
hoito oli täydessä vauhdissa ja me saatiin hyviä uutisia, jotka auttoivat jaksamaan ja  
selviämään täydestä ja uuvuttavasta arjesta. Näytti siltä, että sytostaatit olivat lähteneet 
tehoamaan syöpään toivotulla tavalla ja ennusteet paranemiselle olivat hyvät. 
Joulukuu toikin yhtäkkiä aivan päinvastaisia uutisia mukanaan. 
Ei ollut kovin mukava kuulla, että vauva kuuluikin yhtäkkiä korkeimman riskiluokan 
ryhmään, eikä leukemiaa pystytä parantamaan normaaleilla sytostaattihoidoilla vaan 
edessä olisi sairaalan vaihto Helsinkiin ja rankimpiin hoitoihin siirtyminen.
Tuo kaikki vaati valtavaa ajatustyötä ja sopeutumista. 
Huoli, pelko ja väsymys pitivät tiukassa otteessa, vaikka pelottavan alun jälkeen 
päätinkin etten enää päästä pelkoa samallalailla edelle kulkemaan. 
Samalla piti selvitä puolet viikkoa kotona kuuden lapsen kanssa 
yksikseen ja puolet viikkoa sairaalassa vauvan luona, sielläkin yksikseen. 
Ja yrittää valmistella vielä joulua. Onneksi ympärillä oli aivan ihania ihmisiä, 
ei me muuten oltaisiin ikinä selvitty loppuvuodesta 
Eikä kyllä tästä alkuvuodestakaan...


Joulu tuli ja meni. 
Tätä joulua sävytti haikeus, kun emme pystyneet viettämään sitä koko perhe yhdessä. 
Toisaaltaan kuitenkin nautin joulusta, siitä että ensimmäistä kertaa sitten lokakuun alun 
ehdin kotona vain olla ja keskittyä lapsiin. Jouluaatto meni vielä pyykätessä, 
mutta joulupäivänä ehdin minäkin istahtaa alas. Toisaaltaan toivoin, 
että joulu menisi mahdollisimman nopeasti, kun välipäivinä meillä oli Helsingissä 
kantasolusiirto-palaveri, joka toisi vastauksia moniin mielessä myllertäviin kysymyksiin. 
Vauvalla oli edessä siis kantasolusiirto. Vuoden ekat päivät menikin jännittäessä milloin 
siirto Helsinkiin tulee ja vauvan onneksi kävi niin ettei hänelle tarvinnut tiputtaa 
neljättä "normaalia" sytostaattikuuria, vaan hän pääsikin siirtymään Helsinkiin 
heti tammikuun alkupuolella, kun kaikki kantasolusiirtoon tarvittavat kokeet, 
tutkimukset ja toimenpiteet oli tehty. 


Kantasolusiirrossa vauvan luuydin tuhottiin todella vahvoilla sytostaateilla 
ja sen jälkeen hänelle tiputtettiin uudet kantasolut eli toisin sanoen vauvan luuydin 
vaihdettiin uuteen. Tälläinen kantasolusiirto mikä vauvalle tehtiin on elinsiirto 
ja ne tehdään aina Helsingissä, siksi jouduimme vaihtaman sairaalaa. 
Positiivista oli kuitenkin se, että meidän lapsista löytyi sopiva kantasolujen luovuttaja, 
eikä sopivia kantasoluja tarvinnut lähteä etsimään pahimmassa tapauksessa ulkomaita myöten.
Kantasolusiirto siis voitiin tehdä juuri vauvan näkökulmasta katsottuna mahdollisimman 
"oikeaan" aikaan. Sisarukset sopivat luovuttajaksi 25% todennäisyydellä 
ja me oltiin niin helpottuneita, että ekaluokkalaisemme sopi luovuttajaksi. 
Jännitystä oli kuitenkin taas ilmassa; pysyykö tyttö terveenä tammikuun loppupuolelle asti 
ja miten saadan tytön kotiopetus sujumaan. Lääkäri ei päästänyt tyttöä kouluun 
ennen kuin kantasolusiirto oli ohi. Onneksi tyttönen oli reipas ja jaksoi opiskella kotona. 
Ja sairaalassa hän vasta olikin reipas Vaikka häntä jännittikin, niin aivan ihmeesti hän 
selviytyi monista pistämisistä, kanyyleiden laitoista, jopa nukutussaliin mennessä hän 
oli aivan rauhallinen. Eikä kuulemma haitannut vaikka alaselkä oli kantasolujen keräyksen 
jälkeen niin kipeä, että oli hankala kävellä, kun hän sai kerrankin ajella pyörätuolilla 
(tässä kohtaa äitin piti kyllä pari kertaa pyöräyttää silmiä!). 
Kun tyttönen oli herännyt nukutuksesta hän pääsi ihmettelemään pikkuveljen huoneeseen 
kuinka hänestä kerätyt kantasolut tippuivat tippa kerralla pikkuveljeen. 
Tuo olikin kuulemma sairaalareissun kohokohta, nähdä pikkuveli  
Muut lapset eivät olekaan päässeet katsomaan vauvaa, vauvan suojaeristyksen takia.


Luuytimen tuhonnet sytostaatit olivat niin järkyttävän vahvoja, 
että ne veivät vauvan tosi huonoon kuntoon. Nyt pikkuinen on alkanut kuitenkin 
kuntoutumaan kovaa vauhtia, jopa niin hyvin, että lääkäri lupasi, että jos sama jatkuu, 
niin parin viikon päästä päästäisiin siirtymään takasin "kotisairaalaan" ja sieltä sitten 
jossakin vaiheessa kotiin. Tällä hetkellä tuo kotiutuminen tuntuu vielä aivan utopistiselta, 
varsinkin kun alunperin olimme varutuneet, että saamme vauvan kotiin vasta kesällä.
Kantasolusiirrosta toipuminen kestää 6 - 12 kuukautta ja jos kaikki menee hyvin, 
niin sen ajan pystyy viettämään suurimmaksi osaksi kotona, tosin infektioeristyksessä, 
mutta kotona kuitenkin  


Pitkä matka siis vielä edessä, mutta ajatus siitä, että jos kaikki menee nyt 
"niin kuin kuuluisi", niin pahin eli rankat hoidot olisi nyt periaatteessa ohi. 
Ja mahdollisesti saisimme pitää vauvan suurimmaksi osaksi kotona! 

Katsotaan, jos ehdin (ja jaksan) tänne kuulumisia laitella nyt vähän useammin.
Voi olla, että takana kulkeva pelko ei hellitä vielä pitkään aikaan, mutta
tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että itsekin pystyn taas "hengittämään" ja
olo on toiveikas; jospa vaan kantasolusiirrosta olisi apua ja pikkuinen tervehtyisi

Instagramia minulla on tullut päivitettyä suht usein sairaalassa ollessa 
ja minut löytää sieltä nimellä @talotarinoi 
Sivupalkista pääsee myös kurkkimaan instaani ja sieltä löytyy 
#elämääkuvientakana -tägillä kaikki vauvan sairauteen liittyvät postaukset 
ja kuulumiset, jos jotakuta kiinnostaa!

Mutta nyt toivotan sinulle aurinkoista Helmikuuta!



lauantai 23. marraskuuta 2019

Monikäyttöinen tuoli ja alennuskoodi


Minulla nämä postausvälit senkun vaan pitenevät. 
Vauvan kotiloman jälkeen päivät ovat menneet taas tiiviisti sairaalassa 
puolentoista päivän mittaista pikaista kotona käyntiä lukuunottamatta. 
Ajattelin, että kirjoitan teille joku kerta vähän meidän muuttuneesta arjesta, 
mutta sitä ennen haluan tehdä tämän Jollyroomin kanssa 
tehtävän yhteistyöpostauksen pois alta. 


Pääsin siis tekemään yhteisyötä Jollyroomin kanssa ja tästä yhteistyöstä 
sovittiin jo paljon ennen vauvan sairastumista. Mutta niin vaan elämä on välillä arvaamaton, 
että juuri samoihin aikoihin kun vauvalle aloitettiin syöpähoidot, 
niin minulle kilahti puhelimeen viesti, että Jollyroomin paketti on noudettavissa 
ja seuraavalle viikolle oli jo sovittu postauksen julkaisusta. Arvatkaapa vaan oliko siinä 
tilanteessa uusi syöttötuoli lisätarvikkeineen ensimmäisenä mielessä!! 
Sen verran älysin kuitenkin siinä kaaosmaisessa tilanteessa, 
että olin yhteydessä Jollyroomin yhteyshenkilöön ja minkä ihanan viestin sieltä sainkaan. 
Sain luvan tehdä postauksen omien voimavarojen mukaan tai olla vaikka kokonaan tekemättä! 
Tuli kyllä niin lämmin olo ymmärtäväisestä viestistä, että ajattelin heti, 
että jos vaan suinkin aika ja voimavarat riittävät, haluan todellakin toteuttaa tämän postauksen!



Niinpä nyt tätä sitten tässä kirjoittelen. 
En sellaisena mitä alkuun olin ajatellut, mutta kirjoittelen kuitenkin. 
Meille tosiaan kotoitui Cybex Lemo -syöttötuoli muutamilla lisävarusteilla. 
Tuoli on osottautunut todella näppäräksi juurikin sen muunneltavuuden takia. 
Tämä tuoli kulkee mukana koko lapsuuden, aina vauvasta aikuisuuteen asti. 
Ja miksei tätä aikuisetkin voisi käyttää vaikkapa työtuolina,
 tämän kun saa säädetyä aikuisillekin sopivaksi!
Tuolia on todella helppo ja nopea säätää. Istuinkorkeutta ja syvyyttä saa muutettua 
muutamassa sekuntissa, joten siinä istuu niin juniorit kuin aikuisetkin. 
Tuoliin saa hommattua syöttötuoliosan ja siihen vielä kätevän pöytätason.
Meillä on lapsilla pitänyt olla syöttötuolissa aina valjaat, sen verran ovat olleet 
jokainen kovia kiipeilijöitä ja tässä syöttötuolissa onkin iso plussa se, 
kun valjaat löytyvät valmiina syöttötuoliosasta.


Tuolin runko on metallia ja todella tukeva. 
Tällä tuolilla ei ihan heti keikahda kumoon! 
Tuoli on myös kohtuu painava ja ihan pienten lasten ei ole 
kovin helppo sitä siirrellä, mikä ollaan myös koettu plussana. 
(Entinen puinen syöttötuoli oli pienimmistäkin lapsista vähän turhan 
näppärä siirtää eri paikkoihin ja kiivetä kaikkiin luvattomiin paikkoihin :O ). 


Miten tämä sitteri sitten liittyy tähän tuoliin!? 
Sitterin saa kiinnitettyä myös tuolin runkoon. 
Siitä minulla ei valitettavasti ole kuvaa, mutta sen näkee, kun klikkaa 
ylempanä olevaa Cybex Lemo- linkkiä. Vauvan saa siis mukaan perheen 
yhteisiin ruokailuhetkiin, kun kiinnittää sitterin tuolin runkoon. Ja en tiedä teistä muista,
mutta meistä on ollut näppärä syöttää vauvoille kiinteitä ruokia juurikin sitterissä.
Sitterin saa myös käännettyä vaakatasoon.

Sitterin toimivuuskin pääsi vauvan kotilomalla testiin. 
Hyvin toimi ja pikkuinen viihtyi siinä (tosin jostakin syystä vauva sai viettää 
suurimman osan aikaa syleissä ). Seuraavalla kotilomalla päästäänkin 
jo testaamaan sitteriä ensiruokien maistelun merkeissä :)


Tämä tuoli on ollut kyllä tosi näppärä ja monikäyttöinen kokonaisuus.
Ja tästähän on muuten useampi värivaihtoehtokin valittavana.
Itse ihastuin valkoiseen runkoon ja vaaleaan puisiin yksityiskohtiin.

Jollyroom haluaa tarjota seuraajilleni -20% alennuksen Cybex Lemo -tuotteista.
Alennuksen saa lunastettua koodilla "EERIKA20"
ja se on voimassa 23.11. - 8.12.2019


Ajatella, marraskuun loppupuolta jo elettään!
Lokakuun pitkinä päivinä ajattelin, että jos aika matelee tähän malliin, 
niin ensi kesä tuntuu olevan vuosien päässä. 
Onneksi tämä marraskuu on mennyt vähän vauhdikkaammin eteenpäin!

-Yhteisyössä Jollyroom-

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Melkein kuin joulu


Mitä kuuluu? 
Olen viimeisen kuukauden aikana pysähtynyt usein miettimään tuota kysymystä.
Juuri tällä hetkellä voin sydämmestäni vastata, että hyvää kuuluu.
Ai että mitäköhän hyvää? Juurihan viime postauksessa kerroin vauvamme sairaudesta. 
Moni asia on nykyään niin suhteellista. Leukemian myötä monet asiat, ennen ne arkiset 
aivan itsestäänselvyydet, ovat muuttuneet suuriksi ilon aiheiksi, jopa juhlahetksi.

Meidän viikonloppu on ollut yhtä juhlaa. Saimme nimittäin vauvan pienelle kotilomalle.
Kun viime postausta monenlaisissa mietteissä kirjoittelin, en olisi osannut ajatella,
että seuraavaksi kirjoittelen kotilomasta. Mutta niin vaan sellainenkin ihme tapahtui.
Voitte ehkä kuvitella millainen ilo meillä täällä kotijoukoilla syntyi,
kun kuulimme mieheltä, joka oli vauvan luona sairaalassa,
että pikkuisen vointi oli kohentunut sytostaattien
jälkeisistä infektioista niin, että lääkäri oli sitä mieltä, että vauva voisi
lähteä pienelle kotilomalle ennen seuraavaa sytostaatti-jaksoa.


Juuri tällä hetkellä minulle kuuluu siis hyvää. 
Me olemme saaneet viettää perheen kesken pidennetyn viikonlopun verran melkein 
tavallista perhe-elämää. Isompien sisarusten odotus ja ilo oli käsinkosketeltavaa, 
kun he tapasivat pikkuveljensä kuukauden tauon jälkeen. Itselläkin oli kulunut viikko, 
kun viimeeksi olin nähnyt vauvan, joten ikävä oli kaikilla suuri. 
Ehkei meidän viikonloppu jonkun toisen silmin ollut sitä normaalia lapsiperhe-arkea,
 sillä vaatiihan pieni syöpäpotilas niin paljon erityishoitoa, tarkkailua ja koko aikaista 
valmiutta lähteä pumerangina takaisin sairaalaan, jos vointiin tulee yhtään muutosta.
Mutta me olemme saaneet olla koko perhe yhdessä ja touhuta sellaisia 
ennen vanhaa tavallisia asioita, mitkä ei enää ole ollenkaan meille itsestäänselvyyksiä.


Elämä on ihmeellistä. Tuntuu aika erikoiselta kokea tälläistä valtavaa
onnentunnetta tälläisessä elämäntilanteessa.
Jännitys, odotus ja valtava onnellisuuden ja kiitollisuuden tunne vuorottelivat,
kun odottelimme vauvaa ja miestä sairaalasta kotiin.

Ihana oli pedata se kodin pieninkin peti.
Hyvältä tuntui kuulla taas kotona vauvan jokeltelu, nauru ja itku.
Ihana on ollut päästä hetkeksi pyykkäämään niitä pienimpiä vaatteita
ja lämmittämään tuttipulloja,
keräämään pidennetyn viikonlopun verran voimia ensi viikolla alkavaa toista
sytostaatti-jaksoa varten.
Rankka ja voimia kysyvä aika taas edessä,
mutta sitä ennen me nautitaan vielä hetken tästä melkein tavallisesta arjesta,
kun koko perhe on koolla

Tänään on ollut ehkä paras isänpäivä ikinä, melkein kuin jouluna,
vaikka koti onkin sotkuinen ja kakut jäivät leipomatta 


sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Niin äkkiä kaikki muuttui


Niin kului lokakuu, lokakuu jota en tule ikinä unohtamaan. 
Sillä niin paljon on yhteen kuukauteen mahtunut kipua, pelkoa ja epävarmuutta.
Niin paljon ikävää.
Niin paljon kyyneliä ja äänettömiä huokauksia.
Mutta vielä enemmän siihen on kuulunut rakkautta.
Elämä saattaa todellakin muuttua silmänräpäyksessä.
Vain yksi puhelinsoitto ja meidän perheen koko elämä pysähtyi.

Viime postauksessa toivoin, että seuraava viikko toisi hyviä uutisia tullessaan.
Ei tuonut! Toi sellaisia, mitkä vieläkin saavat kyyneleet silmiini!

Syöpä - miten pelottavalta se kuullostaa, 
miten kuoleman makuinen sana se onkaan.


Saattiin heti seuraavan päivän iltana kuulla, 
että rakas vauvamme on sairastanut leukemiaan.
Järkytys oli valtava! Vain puoli tuntia puhelinsoitosta 
ja sairaalasta oli tullut toinen arkemme ainakin ensi kesään asti.
Sairaalasta jonne on kotoa parin tunnin ajomatka. Tuntui ettei tästä voi selvitä!

Mutta kun kolmen päivän kuluttua katselimme mieheni kanssa kahden 
kuukauden ikäistä vauvaamme, joka makasi teho-osastolla nukutettuna 
ja hengityskoneeseen kytkettynä kaikki turha karisi pois. Ei ollut enää huomista, 
oli vain tämä hetki. Siinä vauvan vierellä sitä oikein ymmärsi kuinka hauras elämä on, 
kuinka pienestä kaikki on lopulta kiinni. Ja että ei täällä elämässä ole paljonkaan asioita, 
joilla lopulta on merkitystä. Ja kun pikkuinen lähtikin toipumaan 
ja pääsi takaisin syöpäosastolle tuli vahva tunne, että kyllä meitä kannetaan tämänkin yli, 
tapahtui mitä tahansa!


Helppo matka tämä ei tule olemaan, mutta pelottavan alun jälkeen sitä 
todellakin huomasi ettei täältä kukaan ennen aikoja lähde ja se rauhoitti!
Jokainen uusi päivä on lahja!
Olen saanut rakkaalta mummultani joskus aikanaan lahjaksi tyynyliinan, 
johon on painettu suunilleen näin: 
Tämä hetki on helmi, ei eilisen murheita, ei huomisen huolta. 
Ja niin se todella on, tämä hetki riittää, huomisen murheita on turha nyt murehtia. 


Nyt kun asian kanssa on jonkin aikaa eletty, olen saanut ihmetellä, 
miten nopeasti ihmismieli lopulta sopeutuu isoihinkin muutoksiin. 
Alkushokin ja -pelon jälkeen sitä alkoi miettimään 
ja järjestelemään elämää ja arkea taas uusiksi. 
Ja kun arki on saanut uudet raamit (kiitos kaikkien apujoukkojen ), 
huomaan etsiväni elämästä taas niitä positiivisia puolia, 
niitä jotka kantavat arjessa eteenpäin.
Elämässä tulee eteen paljon sellaisia asioita joihin ei voi itse vaikuttaa 
ja sitä jaksaa paremmin, kun yrittää kaivaa ne pienimmätkin hyvät asiat esille.
Pienet onnen ja ilon aiheet kantavat ja tekevät elämästä mielekkään rankkojenkin 
aikojen keskellä. Ja olenkin paljon miettinyt sitä, että miksi en nyt tarraisi niihin, 
kun ne ovat juuri nyt niitä minkä avulla sitä itse jaksaa ja selviää tässä myllerryksessä.


Leukemia muutti meidän perheen koko elämän, 
sekoitti tutun ja turvallisen arjen,
toi tullessaan huolen, pelon ja ikävän.
Mutta se on opettanut elämään hetkessä, 
on opettanut ammentamaan voimaa niistä pienistäkin asioista, 
niistä jotka ennen olivat aivan itsestäänselvyyksiä.

Emme olisi mistään hinnasta halunneet tätä kamalaa sairautta meidän perheeseen,
mutta tämän kanssa on vain nyt opeteltava elämään.
Ja kun itku kurkussa kävelin viime kerralla sairaalasta bussi-pysäkille ja mietin, 
että tottuukohan tähän koskaan, tähän, että olit sitten sairaalassa tai kotona, 
niin ikinä et tunne olevasi oikeassa paikassa, niin tajusin ettei tähän tarvikkaan tottua. 
Sillä ei tämäkään kestä ikuisesti. Jos vaan on tarkoitettu, 
niin saamme ensi kesänä vauvamme terveenä kotiin Ensi kesänä
Elämä jatkuu haparoiden, vaikka se aluksi tuntuikin pysähtyneen!

♥ ♥ ♥

Tuntuu hurjalta julkaista tämmöinen postaus. Ei tälläisestä aiheesta haluaisi kirjoittaa.
Toisaaltaan en osaisi jatkaa enää tätä blogia, jos en kirjoittaisi.
En osaisi tulla tänne jaarittelemaan tyhjänpäiväisyyksiä, jos en tätä nyt julkaisisi.
Sillä nyt tuntuu, että haluan jatkaa tätä blogin pitoa... ehkä.
En tiedä tuleeko blogini muuttumaan. 
Enkä tiedä tulenko kirjoittamaan tänne ihan hölynpölyä vai jotakin syvällisempää.
 Valokuvausta haluan ainakin jatkaa, jos siihen vaan jää yhtään aikaa.

Sitäkin mietin, kiinnostaako teitä kuulla meidän erilaisesta arjesta?



sunnuntai 6. lokakuuta 2019

Syksyn kauneus ja karuus


Lokakuun ensimmäisenä aamuna toivotin instagramin 
puolella lempeää lokakuuta meille jokaiselle.
Enpä silloin aavistanut, että jo muutaman tunnin päästä ollaan 
pikku murun kanssa sairaalassa. Ei alkanutkaan meidän lokakuu niin 
lempeästi kuin olisin toivonut.




En ole oikeastaan ikinä pitänyt terveyttä itsestään selvänä, 
mutta silloin kun se uhkaa horjua, niin silloin sitä osaa jotenkin taas aivan 
eritavalla arvostaa. Terveys on lahja, samoin kuin koko elämä.
Tällä hetkellä syksyinen luonto puhuttelee aivan erityisellä tavalla. 
Syksyisin kauneuden rinnalla kulkee myös haikeus siitä, 
että kohta kaikki on taas niin kovin karua.Vielä hetken koko luonto 
räiskyy kuin ilotulituksessa. Värejä ja kauneutta löytyy mihin vain suuntaa katseena.
Hetken päästä kaikki on ohi, luonto riisuutuu ja jälkelle jää vain ruskean eri sävjä.
Omalla haikealla tavalla sekin on sitten kaunista, 
jos osaa vaan katsoa sitä oikealla tavalla, lempeästi.



Samallalailla ihmisen elämä on kaunista, mutta samalla kertaa niin kovin karua.
Emme voi tietää huomisesta, mitä se mahtaa tuoda tullessaan.
Onko seuraavan mutkan takana asioita mitkä heittävät elämän päälaelleen,
tuntuvat kipuna rinnassa. Miten hauraaksi ja pieneksi sitä tunteekaan 
itsensä isojen asioiden edessä.



Tällä hetkellä olen tavattoman kiitollinen omasta perheestä ja muista läheisistä  
Sekin on jännä miten kiitollisuus korostuu elämän kipukohdissa.

Voi kumpa ensi viikko toisi hyviä uutisia tullessan!
Tai ei ainakaan kovin pahoja!




Loppuun on pakko laittaa vielä kuva haapakujasta hetkeä ennen syyspukua.
Niin kaunis jokaisena vuodenaikana, samoin kuin kuvssa oleva juhannusruusu.
Luonnolla on ihmeellinen voimaannuttava ja rauhoittava vaikuus.

Nautitaan tästä vielä hetken kestävästä kauneudesta



perjantai 27. syyskuuta 2019

Lomatunnelmissa


Täällä kuulkaas ollaan aivan lomatunnelmissa :)
Odotan iltaa jo suorastaan malttamattomana, sillä silloin alkaa 
minun, miehen ja vauvan viikonlopun mittainen miniloma.
Tätä on niin odotettu ja tämä irtiotto tulee nyt enemmän kuin tarpeeseen.




Minulla on todella kiitollinen olo, kun meidän lähipiirissä on sellaisia ihmisiä, 
jotka haluavat ja jaksavat ottaa lapsia silloin tällöin hoitoonsa, 
jotta me päästään miehen kanssa hetkeksi hengähtämään. 
Itse ainakin kaipaan välillä olla muutakin kuin pelkkä äiti.
On suorastaan terapeuttista päästä hetkeksi nauttimaan myös hiljaisuutta 
ja olla kaikista vaatimuksista vapaa. Päästä huolehtimaan pelkästä itsestä 
(ja tietenkin vähän myös toisesta ;) ). Ja tehdä mitä huvittaa tai olla tekemättä.



Mutta nyt kaupan kautta siivoamaan kotia ja sen jälkeen pakkaamaan asuntovaunua.
Niin huippua päästä vielä tälle vuoteen kerran vaunuilemaan.
Viime kerrasta onkin aikaa, nimittäin ei olla oltu vaunun kanssa yöreissulla
sitten kesä-heinäkuun taitteen. Heinäkuun alussa sain nimittäin lääkäriltä
reissukiellon vauvan poikkitilan takia ja vauvan syntymän jälkeen ei vaan ole
rahkeet riittäneet lähteä koko perheellä reissuun.
Nyt tuntuukin suorastataan luksukselta lähteä melkein kahdestaan.

Täällä on siis mukava viikonloppu tiedossa!
Ja nyt haluankin toivottaa myös sinulle

oikein mukavaa viikonloppua ♥



maanantai 23. syyskuuta 2019

Pienen pojan ensimmäinen juhla


Vietimme vauvan ristäisiä reilu viikko sitten ja
nyt pääsette viimein kurkkimaan meidän ristiäis- 
ja vähän rääppiäistunnelmaakin.



Itse juhlapäivänä sää oli niin harmaa kuin se voi syyskuussa vain olla.
Voitte siis kuvitella, että oli aika haastavaa ottaa kuvia 
ja osan kuvista onkin sen mukaisia. Osa kuvista taas on räpsitty juhlan 
jälkeisenä päivänä, jolloin ilmakin oli taas selkeä.




Harmaasta ja sateisesta säästä huolimatta juhlat olivat ihanat 
ja lämminhenkiset, sellaiset kuin ristiäiset yleensä ovat
Pappiakaan ei näyttänyt kaatosade haittaavan, sillä meidän ihmetykseksi 
hän saapui paikalle pyörällä. Likomärkänä hän vain naureskeli, 
että tänään taisi pappi saada kasteen. 



Itselle jäi myös hyvä mieli siitä, kun kerrankin älysin aloittaa 
juhlavalmistelut oikeasti ajoissa, eikä niiden osalta tullut yhtään kiire. 
Paitsi tietenkin itse juhlapäivälle jääville pakollisille hommille, 
mitä ei voinut tehdä etukäteen!




Suolaiseksi tarjottavaksi oli leiponut jo edelisellä viikkolla pakkaseen 
kinkku-juustosarvia ja patonkeja, mihin tein vielä täytteeksi yrttivoin. 
Lisäksi tein kaalisalaatin ja vihersalaatin. Kaalisalaatista on tullut oma 
lemppari juhliin, kun se voi tehdä jo edellispäivänä valmiiksi.



Makealle puolelle leivoin kinuski-suklaaruutuja ja Marianne cookieseita.
Kokeilin tehdä ensimmäistä kertaa paljon kehuttua Fazerin suklaakakkua
joka tulee ehdottomasti jäämään omalle "leivontalistalle". Sen verran 
sovelsin ohjetta, että tein kakusta gluteenittoman ja täytteen tein puolitoista kertaisena, 
jotta sitä riittää myös kuorruttamiseen. Vaihdoin myös maitosuklaan tummaan suklaaseen.


Suklaakakun kaveriksi tein perinteisen täytekakun, 
jonka täytteeksi laitoin mansikkaa ja mustikkaa.


Lisäksi leivoin takuuvarman juustokakun, jota herkuteltiin mansikkakastikkeen kanssa. 
Tuo juustokakku on vähän ankean näköinen, mutta sitäkin maukkaampi. 
Ja tässäkin plussana oli se, niin kuin suklaakakussa, 
että ne pysyi tehdä myös etukäteen jääkaappiin odottamaan.




Tulipa tällä kertaa pitkä postaus ;)

Kirpsakkaa, mutta aurinkoista 
syyskuun viimeistä viikkoa sinulle ♥