Niin äkkiä kaikki muuttui

Niin kului lokakuu, lokakuu jota en tule ikinä unohtamaan. 

Sillä niin paljon on yhteen kuukauteen mahtunut kipua, pelkoa ja epävarmuutta.

Niin paljon ikävää.

Niin paljon kyyneliä ja äänettömiä huokauksia.

Mutta vielä enemmän siihen on kuulunut rakkautta.

Elämä saattaa todellakin muuttua silmänräpäyksessä.

Vain yksi puhelinsoitto ja meidän perheen koko elämä pysähtyi.

Viime postauksessa toivoin, että seuraava viikko toisi hyviä uutisia tullessaan.

Ei tuonut! Toi sellaisia, mitkä vieläkin saavat kyyneleet silmiini!

Syöpä - miten pelottavalta se kuullostaa, 

miten kuoleman makuinen sana se onkaan.

Saattiin heti seuraavan päivän iltana kuulla, 

että rakas vauvamme on sairastanut leukemiaan.

Järkytys oli valtava! Vain puoli tuntia puhelinsoitosta 

ja sairaalasta oli tullut toinen arkemme ainakin ensi kesään asti.

Sairaalasta jonne on kotoa parin tunnin ajomatka. Tuntui ettei tästä voi selvitä!

Mutta kun kolmen päivän kuluttua katselimme mieheni kanssa kahden 

kuukauden ikäistä vauvaamme, joka makasi teho-osastolla nukutettuna 

ja hengityskoneeseen kytkettynä kaikki turha karisi pois. Ei ollut enää huomista, 

oli vain tämä hetki. Siinä vauvan vierellä sitä oikein ymmärsi kuinka hauras elämä on, 

kuinka pienestä kaikki on lopulta kiinni. Ja että ei täällä elämässä ole paljonkaan asioita, 

joilla lopulta on merkitystä. Ja kun pikkuinen lähtikin toipumaan 

ja pääsi takaisin syöpäosastolle tuli vahva tunne, että kyllä meitä kannetaan tämänkin yli, 

tapahtui mitä tahansa!

Helppo matka tämä ei tule olemaan, mutta pelottavan alun jälkeen sitä 

todellakin huomasi ettei täältä kukaan ennen aikoja lähde ja se rauhoitti!

Jokainen uusi päivä on lahja!

Olen saanut rakkaalta mummultani joskus aikanaan lahjaksi tyynyliinan, 

johon on painettu suunilleen näin: 

Tämä hetki on helmi, ei eilisen murheita, ei huomisen huolta. 

Ja niin se todella on, tämä hetki riittää, huomisen murheita on turha nyt murehtia. 

Nyt kun asian kanssa on jonkin aikaa eletty, olen saanut ihmetellä, 

miten nopeasti ihmismieli lopulta sopeutuu isoihinkin muutoksiin. 

Alkushokin ja -pelon jälkeen sitä alkoi miettimään 

ja järjestelemään elämää ja arkea taas uusiksi. 

Ja kun arki on saanut uudet raamit (kiitos kaikkien apujoukkojen ♥), 

huomaan etsiväni elämästä taas niitä positiivisia puolia, 

niitä jotka kantavat arjessa eteenpäin.

Elämässä tulee eteen paljon sellaisia asioita joihin ei voi itse vaikuttaa 

ja sitä jaksaa paremmin, kun yrittää kaivaa ne pienimmätkin hyvät asiat esille.

Pienet onnen ja ilon aiheet kantavat ja tekevät elämästä mielekkään rankkojenkin 

aikojen keskellä. Ja olenkin paljon miettinyt sitä, että miksi en nyt tarraisi niihin, 

kun ne ovat juuri nyt niitä minkä avulla sitä itse jaksaa ja selviää tässä myllerryksessä.

Leukemia muutti meidän perheen koko elämän, 

sekoitti tutun ja turvallisen arjen,

toi tullessaan huolen, pelon ja ikävän.

Mutta se on opettanut elämään hetkessä, 

on opettanut ammentamaan voimaa niistä pienistäkin asioista, 

niistä jotka ennen olivat aivan itsestäänselvyyksiä.

Emme olisi mistään hinnasta halunneet tätä kamalaa sairautta meidän perheeseen,

mutta tämän kanssa on vain nyt opeteltava elämään.

Ja kun itku kurkussa kävelin viime kerralla sairaalasta bussi-pysäkille ja mietin, 

että tottuukohan tähän koskaan, tähän, että olit sitten sairaalassa tai kotona, 

niin ikinä et tunne olevasi oikeassa paikassa, niin tajusin ettei tähän tarvikkaan tottua. 

Sillä ei tämäkään kestä ikuisesti. Jos vaan on tarkoitettu, 

niin saamme ensi kesänä vauvamme terveenä kotiin ♥ Ensi kesänä ♥

Elämä jatkuu haparoiden, vaikka se aluksi tuntuikin pysähtyneen!

♥ ♥ ♥

Tuntuu hurjalta julkaista tämmöinen postaus. Ei tälläisestä aiheesta haluaisi kirjoittaa.

Toisaaltaan en osaisi jatkaa enää tätä blogia, jos en kirjoittaisi.

En osaisi tulla tänne jaarittelemaan tyhjänpäiväisyyksiä, jos en tätä nyt julkaisisi.

Sillä nyt tuntuu, että haluan jatkaa tätä blogin pitoa... ehkä.

En tiedä tuleeko blogini muuttumaan. 

Enkä tiedä tulenko kirjoittamaan tänne ihan hölynpölyä vai jotakin syvällisempää.

 Valokuvausta haluan ainakin jatkaa, jos siihen vaan jää yhtään aikaa.

Sitäkin mietin, kiinnostaako teitä kuulla meidän erilaisesta arjesta?