Melkein kuin joulu

Mitä kuuluu? 

Olen viimeisen kuukauden aikana pysähtynyt usein miettimään tuota kysymystä.

Juuri tällä hetkellä voin sydämmestäni vastata, että hyvää kuuluu.

Ai että mitäköhän hyvää? Juurihan viime postauksessa kerroin vauvamme sairaudesta. 

Moni asia on nykyään niin suhteellista. Leukemian myötä monet asiat, ennen ne arkiset 

aivan itsestäänselvyydet, ovat muuttuneet suuriksi ilon aiheiksi, jopa juhlahetksi.

Meidän viikonloppu on ollut yhtä juhlaa. Saimme nimittäin vauvan pienelle kotilomalle.
Kun viime postausta monenlaisissa mietteissä kirjoittelin, en olisi osannut ajatella,
että seuraavaksi kirjoittelen kotilomasta. Mutta niin vaan sellainenkin ihme tapahtui.

Voitte ehkä kuvitella millainen ilo meillä täällä kotijoukoilla syntyi,
kun kuulimme mieheltä, joka oli vauvan luona sairaalassa,
että pikkuisen vointi oli kohentunut sytostaattien
jälkeisistä infektioista niin, että lääkäri oli sitä mieltä, että vauva voisi
lähteä pienelle kotilomalle ennen seuraavaa sytostaatti-jaksoa.

Juuri tällä hetkellä minulle kuuluu siis hyvää. 

Me olemme saaneet viettää perheen kesken pidennetyn viikonlopun verran melkein 

tavallista perhe-elämää. Isompien sisarusten odotus ja ilo oli käsinkosketeltavaa, 

kun he tapasivat pikkuveljensä kuukauden tauon jälkeen. Itselläkin oli kulunut viikko, 

kun viimeeksi olin nähnyt vauvan, joten ikävä oli kaikilla suuri. 

Ehkei meidän viikonloppu jonkun toisen silmin ollut sitä normaalia lapsiperhe-arkea,

 sillä vaatiihan pieni syöpäpotilas niin paljon erityishoitoa, tarkkailua ja koko aikaista 

valmiutta lähteä pumerangina takaisin sairaalaan, jos vointiin tulee yhtään muutosta.

Mutta me olemme saaneet olla koko perhe yhdessä ja touhuta sellaisia 

ennen vanhaa tavallisia asioita, mitkä ei enää ole ollenkaan meille itsestäänselvyyksiä.

Elämä on ihmeellistä. Tuntuu aika erikoiselta kokea tälläistä valtavaa
onnentunnetta tälläisessä elämäntilanteessa.
Jännitys, odotus ja valtava onnellisuuden ja kiitollisuuden tunne vuorottelivat,
kun odottelimme vauvaa ja miestä sairaalasta kotiin.

Ihana oli pedata se kodin pieninkin peti.
Hyvältä tuntui kuulla taas kotona vauvan jokeltelu, nauru ja itku.
Ihana on ollut päästä hetkeksi pyykkäämään niitä pienimpiä vaatteita
ja lämmittämään tuttipulloja,
keräämään pidennetyn viikonlopun verran voimia ensi viikolla alkavaa toista
sytostaatti-jaksoa varten.
Rankka ja voimia kysyvä aika taas edessä,
mutta sitä ennen me nautitaan vielä hetken tästä melkein tavallisesta arjesta,
kun koko perhe on koolla ♥

Tänään on ollut ehkä paras isänpäivä ikinä, melkein kuin jouluna,
vaikka koti onkin sotkuinen ja kakut jäivät leipomatta ♥